Koljatti ja Viiru

Meidän perheellämme on aina ollut eläimiä, muttei koskaan sisällä. Syynä on ollut meidän lasten paha eläinallergia. Muutos tähän kuitenkin saatiin löytöeläinkodin ja sinne saapuneen kolliherra ”Koljatin” myötä. Suuri, keltavalkoinen, itsetietoinen kolli saapui Käpälämäkeen marraskuussa 2014, aivan toimintamme alussa. Se hurmasi meidät heti. Iso koko, niin mietteliäs katse ja rakastava käytös. Kaikki illat istuimme sitä kissalassa paijaamassa. Pian alkoi kytemään ajatus siitä, että jos kuitenkin kokeilisimme ottaa sisäkissan… Vanhemmat vähän jarruttelivat, vaikka olivatkin aivan yhtä ihastuneita Koljattiin kuin mekin. Ja niin siinä kävi, että äiti käytti Koljatin leikattavana, jonka jälleen se muutti meille sisälle. Ehtona tietenkin oli, että jos allergiaoireita ilmenee, joudumme etsimään Koljatille uuden kodin.

Muutto sisälle sujui kaikin puolin hyvin, vaikka Koljatti ilmeisesti olikin ulkokissana aikaisemmin elämää viettänyt. Koljatti tutki uuden kotinsa ensimmäisenä iltana tarkkaan. Sitten se asettautui lampaantaljalle nukkumaan. Hiekkalaatikko löytyi heti ja ruoka maistui alusta saakka. Nopeasti se tottui elämänrytmiimme. Se ei myöskään meidän suureksi iloksemme aiheuttanut kenellekään allergiaoireita! Se on tuonut roppakaupalla iloa elämäämme, ja taitaa vieläkin olla suosituin puheenaihe ruokapöydässä.

Noin kuukausi Koljatin muuton jälkeen tuotiin Käpälämäkeen iso, keltainen, leikattu kolli, Viiru. Ihastuimme myös siihen ja pohdimme, mitä Koljatti tuumaisi kaverista. Melko pian Viiru muutti meille Koljatin seuraksi. Totutimme ne toisiinsa todella varovasti. Aluksi ne vain jahtasivat toisiaan, ja Koljatti pullisteli lihaksiaan. Pikkuhiljaa tilanne rauhoittui ja kissat hyväksyivät toisensa. Koskaan ne eivät ole tosissaan ottaneet yhteen. Nykyään syövät samalta lautaseltakin. Vierekkäin ne eivät kuitenkaan nuku, vaan molemmilla on omat lempipaikkansa, Koljatin löytää yleensä ikkunalaudalta, kun taas Viiru lötköttää yleensä pöydällä tai vaatekaapissa. Viiru oli ollut sisäkissana jo ennen meille tuloaan.

Molemmista on tullut perheenjäseniä, ja niistä ei luovuta mistään hinnasta. Tulee aina hyvälle mielelle, kun katsookin kissoja ja niiden huoletonta elämää. Tällä hetkellä molemmat viettävät rauhallista elämää ja odottavat ulkoaitauksen valmistumista. Muutto löytökissasta kotikissaksi on sujunut vaivattomasti.

― Elina, Minkiö