Miau! Olen Rusina, kohta puolitoistavuotias maatiaiskissa (luultavasti, koska rokotuskorttiini on merkattu syntymäajaksi 2018).
Tarinani alkaa Jokioisten Minkiöllä, mistä minut löydettiin kissaloukusta kesällä 2019. Sieltä matka jatkui eläinlääkärin kautta Käpälämäen löytöeläinkotiin. Käpälämäessä asuin monen muun kissan kanssa, kaikki omissa pienissä yksiöissä. Sain tosi kivalta tädiltä ruokaa ja vettä joka päivä. Minulle annettiin nimi Rusina, koska aurinko oli polttanut minun kaunista mustaa turkkiani ruskeaksi ja näytin ihan rusinalta.
Kuukaudet tulivat ja menivät ja välillä vietiin muita kissoja pois laatikoissa, hakijoina hännättömiä ihmeellisiä otuksia, jotka kävelivät takajaloilla. Eräänä marraskuisena iltana tuli joku otus katsomaan minua, jännitti niin paljon etten uskaltanut katsoa sitä silmiin kuin vasta pitkän ajan päästä, silti se lähti pois ottamatta minua mukaansa. Seuraavalla viikolla sama otus tuli hakemaan minut laatikon kanssa ja olin kovin ihmeissäni, kun minut vietiin pitkän matkan päähän. Jännitin niin paljon että tärisin kuin haavanlehti.
En uskaltanut liikkua saati syödä pariin päivään, odotin että otukset lähtivät ulos tai nukkuivat ennen kuin kävin hiekkalaatikolla. Kolmantena päivänä aloin syömään ja löysin lempipaikkani, missä nukun edelleen. Joka päivä olen vähän rohkeampi ja olen ymmärtänyt, että se otus joka minut haki, on minun ystäväni. Se toi minulle hirveän kasan leluja ja rakensi katonrajaan majan, mihin en ole vielä uskaltanut kiivetä, vaikka se tuoksuu rakastamalleni kissanmintulle.
Täällä käy myös parina yönä viikossa pienempi otus, joka on yhtä kova höpöttämään kun toi iso. Se näyttää minulle kissojen ja kalojen kuvia joltain ihmeelliseltä laitteelta. Pienempi otus haluaisi niin silittää minua, mutta pelkään sitä pikkasen vielä ja sähisen sille välillä jos se tulee liian lähelle. Mutta kun se menee nukkumaan niin käyn sitä haistelemassa sängyssä eikä se vaikuta yhtään vaaralliselta. Se olisi varmaan tosi kiva leikkikaveri, kunhan uskaltaisin leikkiä sen kanssa enemmän. Toi isompi otus valittaa aina että sillä on milloin mitäkin kipeänä ja tarvitsee tauon, pienempi otus leikkisi vaikka koko yön, ellei toi isompi mölyäisi sille, että sen pitää mennä jo nukkumaan.
Nyt olen viiden viikon jälkeen jo niin rohkea että seuraan otusta joka paikkaan ja herätän sen aikaisin aamulla – halusi se tai ei. Menen nukkumaan kun se lähtee johonkin aamulla ja kun se tulee iltapäivällä kotiin niin käyn moikkaamassa sitä ja menen takaisin nukkumaan. Herään seuraavaksi vasta yhdeksän aikoihin illalla ja kuuntelen otuksen höpinöitä sekä leikitään palloilla. Kun otus laittaa valot pois ja sanoo että ”hyvää yötä musta pantteri”, niin silloin alkaa jännittävä pallojen ja hiirien metsästys, kauhea kolina kuuluu kun paiskon palloja ympäri kämppää. Onneksi toi otus on niin syväuninen ettei se herää, vaikka kävelisin sen päällä.
On toi otus ärsyttäväkin välillä, yhtenä iltana se teki lasagnea eikä antanut minulle yhtään, yritti katsoa telkkaria syödessään mutta istuin ja tuijotin sitä ja se höpisi että mene Rusina pois subbarin päältä, en siirtynyt! Ei se ikinä huuda minulle, mutta kun pureskelen sen uusia kuulokkeita niin se napsauttaa sormiansa.
Asun nykyään vanhassa kerrostalossa missä on isot kiviset ikkunalaudat sekä lämpöiset patterit niitten alla lämmittämässä, sieltä on hyvä näköala ihmetellä Wiksbergin wanhan meijerin pihapiiriä. Pihalla näkyy lintuja, jäniksiä ja on hirviäkin kuulemma näkynyt, toisinaan siellä kulkee joku paksu mustavalkoinen kissa jolle näyttäisin taivaanmerkit, jos toi otus päästäisi minut pihalle.
Otus luuli saaneensa suklaakalenterin kun se täytti vuosia, mutta se olikin joulukalenteri minulle. Phtyi, että oli pahoja nameja kalenterissa, ei edes otus suostunut syömään niitä, on luultavasti jotain koirannameja.
Kerään tässä rohkeutta jos uskaltaisin antaa ton otuksen silittää minua jouluaattona. Se höpisee että sillä on koko jouluviikko vapaata, tarttisin melkein korvatulpat kun se höpöttää kokoajan, kuuntelin sitä tai en.
Maukuvan hyvää joulua ja tulevaa vuotta kaikille kohtalonkissoille, toivottavasti teillekkin löytyy se oma otus joka hakee teidät omaan kotiinsa!
T: Wiksperin Musta Pantteri
Ps. Erityiskiitokset Käpälämäen Pirkolle ja Jokioisten Eläinsuojeluyhdistykselle loistavasta työstä meidän kissojen puolesta.
― Petski, Forssa